Meillä ei puolukoista ole yleensä niin kovin välitetty, mutta ajattelin että jos tänä vuonna muutaman rasian saisi pakkaseen ja vaikka vähän hilloa tekisi. Tiistaina oli hieno ilma ulkoilla kun aurinko paistoi ja oli reippaan raikasta hengitellä. Otin nuorimmaisen kiikkeriin matkarattaisiin ja koiran ja vähän vanhemman lapsen pistin tietysti kävelemään.
Meidän läheltä menee kiva pieni metsätie suoraan puolukkametsään, joskin siihen on ajettu suurta lekasoraa ja rattaiden työntäminen siinä on aika haasteellista. Ei kuitenkaan ollut tarkoituskaan mennä kovin pitkälle kun oli noita pieniä lapsia mukana.
Jäimme ihan tien varteen puolukoita popsimaan kun siihen niin mukavasti paisteli aurinko. Sivusilmällä tajusin Nalan haistelevan jotain ja hypähtävän sitten kauemmas ja siirtyvän muualle. En noteerannut tätä juuri mitenkään, koska labradorit nyt ei hypähtelisi??
Parin minuutin päästä vanhempi tyttäreni kiljaisi, että ”Äiti, täällä on ihan oikea käärme. Se on ihan oikea!” Otin muutaman askeleen lähemmäs ja näin tytön vieressä ruskean, sahalaitakuvioisen lieron. Se oli aika iso, noin pari senttiä halkaisijaltaan. Nalakin siihen touhotti katsomaan ja komensin kaikki kiireesti takasin tielle. Tyttö oli nähnyt käärmeen ojentaessaan kättään havainnut pään liikkeen. Ajattelin vain, että olipa hyvä tuuri kun se ei ehtinyt sentään purra ketään. Edellisyö oli ollut kylmä ja ilmat muutenkin viilenneet jotenkin kovin nopeasti. Kohmeinen käärme oli tullut aurinkoon sulattelemaan itseään.
Siirrähdimme hieman lähemmäs kotia ja mietin uskaltaisiko uudelleen metsään. Päätimme kokeilla uudelleen ja vannotin lapsia katsomaan tarkkaan mihin astuisivat. Silloin huomasin jotain hyvin erikoista ja huolestuttavaa. Nala istui metsässä. Nala ei todellakaan koskaan istuskele metsässä ja lisäksi se riiputti päätään. Karmea aavistus alkoi täyttää pääni ja kävelin katsomaan. Koiran kirsun vieressä kiilteli kirkas pisara ja kuono oli alkanut turvota. Epäilykseni osoittautui oikeaksi, käärme oli kuin olikin purrut koiraa!
Koira ei kai saisi käärmeen pureman jälkeen kävellä, mutta eipä juuri ollut vaihtoehtoja. Ohjasin seurueemme takaisin kotiin pikavauhtia ja aloin soittelemaan eläinlääkärille. Sainkin soitella numeroita pitkän tovin läpi ennen kuin sain jonkun langanpäähän. Muistelin ettei kyypakkauksen tablettia saa antaa ja eläinlääkäristä vahvistettiin tieto. Tyttö langanpäässä oli myötätuntoinen, mutta sanoi heillä olevan ihan täyttä. Hän kuitenkin lupasi tiedustella mahdollisuutta ottaa meidät vastaan, kun hädissäni selitin etten saanut ketään muuta kiinni, enkä tiedä mihin viedä koiraa. Lupa onneksi heltisi ja pakkasin lapset ja koiran autoon. Kaupunkiin on jonkin verran ajomatkaa ja olin aivan varma, että meidän rakas pieni pentu ehtii kuolla ennen kuin saan sen hoitoon.
Suunnitelma oli viedä koira ensin lääkäriin ja tulla sitten hakemaan lapset autosta. Oletin koiran jäävän vähintään yön yli tiputukseen. Asemalla oli todellakin kiirettä. Eläinlääkärin kanssa en saanut tilaisuutta puhua lainkaan vaan kaikki ohjeet tulivat hoitajatytöiltä. Koska henkilökunnasta oli pulaa, jouduin itse pitämään koiraa aloillaan kun vasta-aine valui tippaletkusta koiraan. Nala läähätti kippurassa pöydällä kyljellään ja saatuaan opiaatteja suoneen se meni ihan raukeaksi. Nalan pää turposi entisestään eikä se enää edes yrittänyt liikkua. Pidättelin itkua ja mietin miten lapset mahtavat pärjätä autossa. Oli kulunut jo melko pitkä tovi. Kerroin hoitajille, että minulla on kaksi pikkulasta yksin autossa ja pääsin käymään autolla. Lupasin molemmille karkkipussit, mutta eipä pienempi sitä ymmärtänyt.
Sisällä alkoi vasta-aineet olla lopussa ja Nala sai vielä antibioottipistoksen ja yhden kuurin kotona annettavaksi. Särkylääkettä ei saanut, koska tulehduskipulääkkeet kuormittavat munuaisia, joita myös myrkky saattaa vaurioittaa. Hoitaja sanoi vasta-aineen yleensä purevan melko tehokkaasti ja nopeasti, mutta parin viikon päästä pitää ottaa munuais- ja maksakokeet, jotta tiedetään onko sisäelinvaurioita päässyt syntymään.
Vein pienen ystävän autoon ja kävin hakemassa lapsille lupaamani karkit. Nala ei juuri muuta tehnyt koko iltana kuin itki kainalossa sohvalla. Nalan sisarusten omistajissa on pari eläinlääkäriä, joilta saimme onneksi hyvät jatkohoito-ohjeet. Kiitos siitä!
Nyt neljä päivää tapahtuneen jälkeen se alkaa olla oma itsensä, mutta lopullinen varmistus Nalan tilasta saadaan vasta verikokeiden jälkeen.
Olkaa varovaisia metsässä ja lenkillä nyt kun ilmat on kylmenneet ja kyyt ovat kohmeessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti